Voltairen novellien käännöksiä

Käännökset:

      Memnon tai ihmisten viisaus
      Platonin uni
      Scarmentadon matkat hänen itsensä kirjoittamana
      Intialainen seikkailu
      Cosi-Sancta – pieni paha suuresta hyvästä

__________________________________________________________________

Memnon tai ihmisten viisaus

Ranskankielisen tekstin lähde: Wikisource 

Käännös : Copyright Janne Sirén

_________________

Kirjailijan mainos:

Erehdymme yrityksissämme,

Siihen olemme taipuvaisia ;

Aamulla toteutan hankkeita,

Ja pitkin päivää, hölynpölyä.

Nämä pienet jakeet ovat hyvin sopivia useille syyttäjille; ja on melko miellyttävää nähdä vakavan sielujen johtajan päätyvän rikosoikeudenkäyntiin yhdessä konkurssin tehneen kanssa [2]. Tätä ajatellen me painamme tämän pienen tarinan, joka tapahtuu muualla: koska se on hyväksi, sillä sitä tapahtuu kaikkialla.

_________________

Memnon sai eräänä päivänä päähänsä järjettömän tavoitteen olla täysin viisas. Ei ole ketään, jolle tämä järjettömyys ei olisi joskus tullut mieleen. Memnon sanoi itselleen: ”Ollakseen täysin viisas ja siten täysin onnellinen täytyy vain luopua kaikista himoista. Kuten tiedämme, mikään ei ole sen helpompaa. Ensinnäkin en koskaan tule rakastamaan naista, sillä törmätessäni täydelliseen kauneuteen sanon itselleni: ”Eräänä päivänä nuo posket muuttuvat ryppyisiksi, nuo kauniit silmät saavat punoittavan reunuksen, noista pyöreistä rinnoista tulee litteät ja roikkuvat ja tuo kaunis pää kaljuuntuu. Minun tarvitsee vain nähdä hänet samalla tavalla nyt kuin näkisin hänet silloin, niin tuo pää ei saa omaani kääntymään.

Toiseksi, tulen aina olemaan raitis. Vaikka hyvä ruoka, herkulliset viinit ja seuraelämän houkutukset vetäisivät minua puoleensa, minun tarvitsee vain kuvitella ylilyöntien seuraukset, kuten raskaalta tuntuva pää, ruoansulatushäiriö, järjen ja terveyden menetys sekä ajanhukka, niin syön vain tarpeeseen. Terveyteni säilyy ennallaan ja ajatukseni loistavina. Tuo kaikki on niin helppoa, ettei sen saavuttaminen ole mikään ansio.

Sitten, sanoi Memnon, täytyy pohtia hieman omaisuuttani. Toiveeni ovat maltilliset. Varallisuuteni on Niniven varainhoitajalla. Minulla on siis millä elää itsenäisesti. Se on kaikkein suurin varallisuus. Minun ei koskaan tarvitse päästä kenenkään suosioon. En kadehdi ketään, eikä kukaan kadehdi minua. Tämäkin on hyvin yksinkertaista. Minulla on ystäviä, hän jatkoi, ja minä aion pitää heistä kiinni, sillä meillä ei ole mitään erimielisyyksiä. En ole koskaan heille vihainen, eivätkä he minulle. Tämä asia ei ole mitenkään vaikea.”

Laadittuaan huoneessaan pienen suunnitelman koskien viisautta Memnon kurkisti ikkunasta. Hän näki kaksi naista, jotka kävelivät plataanien alla hänen talonsa luona. Yksi oli vanha eikä näyttänyt pohtivan mitään. Toinen oli nuori ja kaunis ja vaikutti olevan ajatuksissaan. Hän huokaili ja itki, mikä sai hänet vaikuttamaan entistäkin kauniimmalta. Filosofimme oli liikuttunut, ei suinkaan naisen kauneudesta (hän oli varma, ettei tuntisi moista heikkoutta), vaan kärsimyksestä, jonka kourissa hän tämän näki. Hän laskeutui alas ja lähestyi nuorta niniveläistä naista aikomuksenaan lohduttaa tätä filosofian avulla. Tuo kaunis henkilö kertoi hänelle yksinkertaisesti ja koskettavasti kaikesta siitä pahasta, jota hänelle teki setä, jota ei ollut olemassa ja millä keinoilla tämä oli riistänyt häneltä omaisuuden, jota hänellä ei koskaan ollut ollut sekä väkivallasta, jota hän tämän taholta pelkäsi. ”Vaikutatte minusta niin viisaalta, hän sanoi Memnonille, että jos suostuisitte tulemaan luokseni tutkimaan asioitani, olen varma, että vapauttaisitte minut kiusallisesta tilanteestani.” Memnon ei epäröinyt seurata naista tutkiakseen hänen asioitaan ja antaakseen hänelle hyvän neuvon.

Murheellinen nainen vei hänet hajustettuun huoneeseen ja käski hänet istumaan kanssaan sohvalle, jossa he olivat jalat ristissä kasvokkain. Nainen puhui pitäen katseensa alhaalla. Välillä hänen silmistään vierähti kyyneleitä, ja hänen nostaessaan katsettaan ne kohtasivat aina viisaan Memnonin katseen. Hänen sanansa olivat täynnä liikuttuneisuutta, joka lisääntyi aina, kun heidän katseensa kohtasivat. Memnon otti naisen asiat sydämen asiakseen ja tunsi koko ajan suurta tarvetta tukea niin murheellista ja kunniallista henkilöä. Keskustelun kuluessa he lakkasivat olemasta vastakkain. Heidän jalkansa eivät olleet enää ristikkäin. Memnon neuvoi häntä niin läheisesti ja antoi hänelle niin lempeitä vinkkejä, ettei kumpikaan enää kyennyt puhumaan asioista ja hädin tuskin tiesi, mitä olivat tekemässä.

Kuten saattoi odottaa, setä saapui paikalle. Hän oli aseistautunut päästä varpaisiin. Ensimmäinen hänen sanomansa asia oli, että hänellä on täysi oikeus tappaa viisas Memnon ja veljentyttärensä. Hän lisäsi, että voisi antaa heille anteeksi suurta rahasummaa vastaan. Memnonin oli pakko antaa kaikki rahansa. Siihen aikaan ihmisillä oli onni selvitä niin vähällä. Amerikkaa ei ollut vielä löydetty, ja murheelliset naiset eivät olleet läheskään niin vaarallisia kuin nykyään.

Memnon palasi kotiinsa häpeissään ja epätoivoisena. Hän löysi sieltä kortin, jossa hänet kutsuttiin syömään eräiden hänen läheisimpien ystäviensä kanssa. Jos jään yksin kotiin, mieltäni vaivaisi onneton seikkailuni, enkä söisi mitään ja tulisin sairaaksi. On parempi mennä syömään lähimpien ystävieni kanssa vaatimaton ateria. Unohdan heidän seurassaan aamulla tekemäni typeryyden. Hän menee tapaamiseen, missä häntä pidetään hieman murheellisena. Hänelle annetaan juotavaa surun lievittämiseksi. Viisas Memnon ajattelee, että kohtuudella otettu viini on hyväksi sielulle ja ruumiille. Hän humaltuu. Hänelle ehdotetaan peliä aterian jälkeen. Ystävien kanssa sovittu peli on rehti. Hän pelaa ja menettää kaikki rahamassissaan olevat varat sekä neljä kertaa sen määrän velaksi. Peli johtaa riitaan, ja tunteet kuumenevat. Eräs hänen lähimmistä ystävistään heittää häntä päähän noppamaljalla ja puhkaisee häneltä silmän. Viisas Memnon, joka on humalassa, rahaton ja silmäpuoli, viedään kotiin.

Nukuttuaan hieman ja heti saatuaan päänsä hieman selvemmäksi, hän lähettää palvelijansa noutamaan rahaa Niniven varainhoitajalta, jotta hän voi maksaa velkansa lähimmille ystävilleen. Hänelle kerrotaan, että hänen velallisensa on tehnyt aamulla petollisen konkurssin, mikä saattaa sata perhettä hätään. Tuohtunut Memnon menee kuninkaan hoviin laastari silmässään ja vetoomus kädessään pyytämään kuninkaalta oikeutta konkurssin tehnyttä vastaan. Hän tapaa salongissa useita naisia, jotka pitivät vaivattomasti yllään ympärysmitaltaan kahdenkymmenenneljän jalan vanteita. Eräs heistä, joka tunsi häntä hieman, sanoi katsoen häntä sivuttain: ”Voi kauhistus!”. Eräs toinen, joka tunsi hänet paremmin, sanoi hänelle: ”Hyvää iltaa, herra Memnon. Mikä ilo nähdä teitä. Miksi olette menettäneet toisen silmänne?” Hän poistui vastausta odottamatta. Memnon meni nurkkaan piiloon ja odotti sopivaa hetkeä, jolloin voisi heittäytyä monarkin jalkoihin. Tuo hetki saapui. Hän suuteli maata kolme kertaa ja näytti vetoomuksensa. Hänen armollinen majesteettinsa otti hänet vastaan ja antoi asiakirjan eräälle satraapilleen, jotta tämä selostaisi sen hänelle. Satraappi veti Memnonin sivuun ja sanoi hänelle kopeasti ja virnistäen: ”Olettepas te huvittava silmäpuoli, kun vetoatte kuninkaaseen ettekä minuun ja vieläkin huvittavampi, kun julkeatte pyytää oikeutta kunniallista konkurssintekijää vastaan, joka on minun suojeluksessani ja joka on rakastajattareni kamarineidon veljenpoika. Luopukaa tästä asiasta, ystäväni, jos haluatte säilyttää silmän, joka teillä on vielä jäljellä.”

Memnon, joka oli aamulla sanonut luopuvansa naisista, juopottelusta, uhkapeleistä, kaikista riidoista ja ennen kaikkea hovista, oli ennen päivän päättymistä tullut kauniin naisen huijaamaksi ja ryöstämäksi, oli juonut itsensä humalaan, oli pelannut uhkapelejä, oli joutunut riitoihin, oli menettänyt toisen silmänsä ja oli käynyt hovissa, missä häntä oli pilkattu.

Yllätyksestä jähmettyneenä ja murheen murtamana hän palaa kotiin. Sieltä hän löytää ulosottomiehiä, jotka ovat tyhjentämässä hänen taloaan hänen velkojiensa toimeksiannosta. Hän miltei pyörtyy plataanipuun alle. Siellä hän tapaa aamulla näkemänsä kauniin naisen, joka oli kävelemässä rakkaan setänsä kanssa ja joka nauroi nähdessään Memnonin laastarinsa kanssa. Yö saapui. Memnon meni nukkumaan olkien päälle kotinsa seinien juurelle. Hänelle nousi kuume. Hän nukahti kuumeenpuuskassa, ja unessa hänelle ilmestyi taivaallinen henki.

Se säteili valoa. Sillä oli kuusi kaunista siipeä, mutta ei jalkoja, päätä tai häntää. Se ei muistuttanut mitään. ”Kuka sinä olet?”, kysyi Memnon.

 – Hyvä henkesi, vastasi toinen.

– Palauta siis minulle silmäni, terveyteni, taloni, varallisuuteni ja viisauteni, sanoi Memnon.

Sitten hän kertoi tälle, miten hän oli menettänyt kaiken tuon yhdessä päivässä.

– Siinä on asioita, joita meille ei koskaan tapahdu maailmassa, jossa me asumme, sanoi henki.

– Entä missä maailmassa te asutte? kysyi kärsivä mies.

– Kotimaani, henki vastasi, on kahden miljardin kilometrin päässä auringosta pienellä tähdellä Siriuksen lähellä, jonka näet täältä.

– Mikä kaunis maa! sanoi Memnon.  Eikö teillä ole lainkaan lurjuksia, jotka huijaavat miespoloa, ystäviä, jotka vievät häneltä kaikki rahat ja puhkaisevat häneltä silmän, vararikkoisia tai satraappeja, jotka pilkkaavat teitä antamatta teille oikeutta?

– Ei, ei mitään sellaista, sanoi tähden asukas. Naiset eivät koskaan huijaa meitä, koska meillä ei ole naisia. Emme juo itseämme humalaan, sillä me emme aterioi. Meillä ei ole vararikkoisia, sillä meillä ei ole kultaa tai rahaa. Silmiämme ei voi puhkoa, sillä vartalomme ei ole sellainen kuin teillä, eivätkä satraapit sorra ketään, sillä pienellä tähdellämme kaikki ovat tasa-arvoisia.

Memnon vastaa hänelle: ”Teidän Ylhäisyytenne, miten saatte aikanne kulumaan ilman naisia tai ruokaa?

– Valvoen muita maailmoja, jotka on uskottu meille, sanoi henki. Tulin lohduttamaan sinua.

– Miksi ette saapuneet viime yönä estääksenne minua tekemästä kaikkia niitä tyhmyyksiä?

– Olin isoveljesi Assanin luona, sanoi henki. Hänen asiansa ovat vieläkin huonommin kuin sinun. Hänen armollinen Majesteettinsa Intian kuningas, jonka hovissa hänellä on kunnia olla, puhkaisutti hänen molemmat silmänsä pienen tahdittomuuden vuoksi. Hän on tällä hetkellä tyrmässä jalat ja kädet kahleissa.

– Maksaa todella vaivan, sanoi Memnon, että perheellä on hyvä henki, kun kahdesta veljestä yksi on silmäpuoli ja toinen sokea sekä yksi nukkuu olkien päällä ja toinen vankilassa.

– Onnesi kääntyy, jatkoi tähden asukas. On totta, että tulet aina olemaan silmäpuoli, mutta muuten tulet olemaan melko onnellinen sillä ehdolla, ettet koskaan enää saa päähäsi typerää ideaa ryhtyä täysin viisaaksi.

– Onko sitä siis täysin mahdotonta saavuttaa? huusi Memnon huokaisten.

– Yhtä mahdotonta, vastasi toinen hänelle, kuin olla taitava kaikessa, täysin vahva, täysin voimakas tai täysin onnellinen. Mekin olemme siitä erittäin kaukana. On olemassa pallo, mistä kaiken tuon löytää, mutta sadassatuhannessa miljoonassa pallossa, jotka ovat hajallaan avaruudessa, kaikki etenee asteittain. Toisessa on vähemmän viisautta ja iloa kuin ensimmäisessä, kolmannessa on niitä vähemmän kuin toisessa ja niin edelleen aina viimeiseen asti, missä kaikki ovat täysin hulluja.

– Pelkään pahoin, sanoi Memnon, että pieni vedestä ja maasta koostuva pallomme on juurikin se hullujenhuone, josta kerroitte minulle.

– Ei aivan, sanoi henki, mutta melkein. Kaiken täytyy olla omalla paikallaan.

– No, mutta, sanoi Memnon, tietyt runoilijat ja tietyt filosofit ovat täysin väärässä sanoessaan, että kaikki on hyvin!?

– He ovat täysin oikeassa, kun otamme huomioon, miten koko maailmankaikkeus on järjestetty.

– En usko tuota kuin vasta sitten, kun en enää ole silmäpuoli, vastasi Menon-parka.

---

[i] Billard, et l’abbé Grizel, fameux directeur de consciences. (K.) — Sur ces deux personnages, voyez la note des Stances à Saurin, tome VIII, page 536.

_______________________________________________________________________________________

Platonin uni

Ranskankielisen tekstin lähde: Wikisource 

Käännös : Copyright Janne Sirén

 

Platon uneksi paljon, eikä hänen jälkeensä ole uneksittu yhtään sen vähempää. Hän oli nähnyt unta siitä, että ihmisessä oli ennen kaksi puolta ja että puutteidensa vuoksi ihmistä rangaistiin jakamalla hänet mieheksi ja naiseksi.

Hän oli todistanut, että voi olla olemassa vain viisi täydellistä maailmaa, koska matematiikassa on vain viisi säännöllistä kappaletta. Hänen tasavaltansa oli yksi hänen suurista unelmistaan. Hän oli myös uneksinut siitä, että uni syntyy valvomisesta ja valvominen unesta ja että näkökyvyn menettää varmasti, jos katsoo pimennystä muualla kuin vesialtaassa. Unet siis antoivat [hänelle] erinomaisen maineen.

Seuraavassa on yksi hänen unistaan, joka on varsin kiinnostava. Hänestä vaikutti siltä, että suuri Démiourgos, ikuinen Geometrikko, halusi täytettyään äärettömän avaruuden lukemattomilla palloilla testata niiden henkiolentojen tietoja, jotka olivat todistaneet hänen luomuksiaan. Hän antoi jokaiselle heistä pienen palan ainesta järjestettäväksi hieman niin kuin Feidias ja Zeuksis olisivat antaneet oppilailleen tehtäväksi patsaita ja tauluja, jos nyt on soveliasta verrata pieniä asioita isoihin.

Démogorgon sai itselleen mutapalan, jota kutsutaan Maaksi. Järjestettyään sen tavalla, jollaisena näemme sen tänään, hän kuvitteli luoneensa mestariteoksen. Hän ajatteli vaientaneensa kateuden ja odotti ylistystä jopa virkaveljiltään. Hän yllättyi todenteolla saadessaan heiltä osakseen pilkkahuutoja.

Eräs heistä, joka oli varsinainen koiranleuka, sanoi hänelle: ”Toimitte todella hyvin. Olette jakaneet maailmanne kahtia ja olette erottaneet pallonpuoliskot suurella vesialueella, jotta ne eivät olisi lainkaan yhteydessä toisiinsa. Navoillanne jäädytään kylmyyteen, ja päiväntasaajallanne kuollaan kuumuuteen. Olette laatineet suuria hiekka-aavikoita, jotta kulkijat kuolisivat siellä nälkään ja janoon. Olen melko tyytyväinen lampaisiinne, lehmiinne ja kanoihinne, mutta rehellisesti sanottuna en ole juurikaan tyytyväinen käärmeisiinne tai hämähäkkeihinne. Sipulinne ja artisokkanne ovat erittäin hyviä, mutta en ymmärrä, miksi olette peittäneet Maan niin monilla myrkyllisillä kasveilla, ellei tarkoituksenanne ole myrkyttää sen asukkaita. Lisäksi minusta vaikuttaa siltä, että olette luoneet kolmisenkymmentä apinalajia, paljon enemmän koiralajeja ja vain neljä tai viisi ihmislajia. On totta, että olette antaneet viimeksi mainitulle eläimelle järjeksi kutsumanne asian, mutta rehellisesti sanoen tuo järki on naurettava ja muistuttaa liikaa hulluutta. Minusta vaikuttaa lisäksi siltä, että te ette laita paljon arvoa tälle kaksijalkaiselle eläimelle, sillä olette antaneet sille runsaasti vihollisia ja kovin vähän puolustuskeinoja, runsaasti sairauksia ja kovin vähän parannuskeinoja sekä runsaasti intohimoja ja kovin vähän viisautta. Ette ilmeisesti halua, että näitä eläimiä säilyy paljon maan päällä. Lukuun ottamatta vaaroja, joille altistatte heidät, olette järjestäneet asiat niin hyvin, että jonakin päivänä isorokko vie joka vuosi mennessään kymmenesosan tästä lajista ja että sen sisartauti myrkyttää loppujen yhdeksän kymmenyksen elämän lähteen. Ikään kuin tässä ei olisi tarpeeksi, olette järjestäneet asiat niin, että puolet eloonjääneistä käyttää aikansa käräjöimiseen ja puolet toistensa tappamiseen. He ovat varmasti paljosta velkaa teille, ja olette luoneet hienon mestariteoksen.”

Démogorgon punastui; hän tunsi, että hänen aikaansaannoksessaan oli jotain moraalisesti ja fyysisesti väärää, mutta hän alleviivasi, että siinä oli enemmän hyvää kuin huonoa. ”On helppo kritisoida”, hän sanoi, ”mutta luuletteko, että on helppo luoda eläin, joka olisi aina järkevä, joka olisi vapaa ja joka ei koskaan käyttäisi väärin vapauttaan? Luuletteko, että kun on yhdeksän- tai kymmenentuhatta kasvia, jotka pitää saada kasvamaan, on helppo estää muutamia kasveista olemasta haitallisia? Kuvitteletteko te, että tietyllä veden, hiekan, mudan ja tulen määrällä ei olisi lainkaan merta tai aavikoita? Te, herra, joka nauratte, olette juuri kasanneet Mars-planeetan. Saamme nähdä, miten olette onnistuneet kahden suuren raitanne kanssa ja mikä vaikutus kuuttomilla öillänne on. Saamme nähdä, ovatko teidän asukkaanne säästyneet hulluudelta ja sairauksilta.”

Henkiolennot tutkivat Marsia ja sättivät voimakkaasti ivailijaa. Vakavamielinen henkiolento, joka oli luonut Saturnuksen, ei säästynyt hänkään. Hänen virkaveljillään, jotka olivat luoneet Jupiterin, Merkuriuksen ja Venuksen, oli kaikilla omat moitteensa sanottavanaan.

He kirjoittivat suuria teoksia ja esitteitä. He sanoivat kauniita sanoja, tekivät lauluja, käyttäytyivät naurettavasti ja tunteet kuumenivat. Lopulta iankaikkinen Démiourgos pakotti heidät hiljenemään. ”Olette tehneet paljon hyvää ja huonoa”, hän sanoi heille, ”sillä teillä on paljon viisautta ja olette epätäydellisiä. Teidän luomuksenne kestävät vain joitakin satoja miljoonia vuosia, minkä jälkeen viisaampina pystytte parempaan. Vain minä teen täydellisiä ja ikuisia asioita.”

Näin Platon opetti oppilaitaan. Kun hän oli lopettanut puhumisen, eräs heistä sanoi hänelle:  

Sitten te heräsitte.

_______________________________________________________________________________

 

Scarmentadon matkat hänen itsensä kirjoittamana

Ranskankielisen tekstin lähde: Wikisource 

Käännös : Copyright Janne Sirén

        Synnyin Candien kaupungissa vuonna 1600. Isäni oli tuon kaupungin kuvernööri. Muistan, että keskinkertainen runoilija, joka ei ollut edes keskinkertaisen vakaa, nimeltään Iro, kirjoitti ylistyksekseni heikkolaatuisia säkeitä, joissa hän kertoi minun polveutuvan suorassa linjassa Minoksesta. Isäni jouduttua epäsuosioon, hän kirjoitti toisia säkeitä, joissa polveuduin enää Pasifaesta ja tämän rakastajasta. Tämä Iro oli erittäin ilkeä mies ja koko saaren rasittavin konna.

        Ollessani viisitoista, isäni lähetti minut opiskelemaan Roomaan. Saavuin sinne toivoen oppivani kaikki totuudet, sillä siihen saakka minulle oli opetettu päinvastaista Kiinasta Alpeille ulottuvan alhaisen maailman tapojen mukaisesti. Monsignor Profondo, jolle minua suositeltiin, oli omalaatuinen mies ja yksi kauheimmista oppineista, joita maa päällään kantoi. Hän halusi opettaa minulle Aristoteleen kategoriat ja oli laittamaisillaan minut suosikkiensa kategoriaan. Selvisin pelkällä säikähdyksellä. Näin kulkueita, manauksia ja joitakin ryöstöjä. Yleisesti, mutta perusteettomasti, sanottiin, että signora Olimpia, joka oli erittäin harkitsevainen henkilö, myi paljon sellaista, mitä ei pidä lainkaan myydä. Olin sen ikäinen, että kaikki tuo vaikutti minusta erittäin hauskalta. Erittäin hyvätapainen nuori nainen nimeltään signora Fatelo sai päähänsä rakastaa minua. Häntä kosiskelivat pastorit Isä Poignardini ja Isä Acostini, jotka olivat jo kadonneen munkkikunnan munkkeja. Hän teki sovinnon heidän kanssaan valitsemalla minut. Samalla minulla oli riski joutua kirkonkiroukseen ja myrkytetyksi. Lähdin erittäin tyytyväisenä Pyhän Pietarin arkkitehtuuriin.

        Matkustin Ranskaan, jossa vallassa oli Ludvig Oikeudenmukainen. Ensimmäinen asia, jota minulta kysyttiin, oli, halusinko ateriallani palan marsalkka d’Ancrea, jonka kansa oli paistanut, ja jonka lihaa he jakoivat sitä haluaville erittäin edullisesti.

        Tuo valtio oli aina vaarassa ajautua sisällissotaan. Joskus syynä oli paikka neuvostossa, joskus pari sivua kiistakirjoitusta. Yli kuudenkymmenen vuoden ajan tuo tuli, joka oli välillä piilossa ja välillä puhallettiin eloon suurella vimmalla, tuhosi noita kauniita seutuja. Sellaisia olivat gallikaanisen kirkon vapaudet. ”Tuo kansa on kuitenkin syntynyt lempeäksi”, sanoin. ”Kuka onkaan saanut heidät erkanemaan omasta luonteestaan tuolla tavoin? He laskevat leikkiä ja viettävät Pärttylinyötä. Onnellisia ovat ajat, jolloin he vain laskevat leikkiä!”

        Siirryin Englantiin. Siellä samat riidat saivat aikaan samanlaista vihaa. Jotkin katoliset olivat päättäneet kirkon parhaaksi tuhota kuninkaan, kuninkaallisen perheen ja parlamentin ruudilla ja vapauttaa Englannin näiden kerettiläisten otteesta. Minulle näytettiin aukio, jossa autuas kuningatar Maria, Henrik VIII:n tytär, oli polttanut yli viisisataa alamaistaan. Irlantilainen pappi vakuutti minulle, että se oli erittäin hyvä teko. Ensinnäkin, koska poltetut olivat englantilaisia ja toiseksi, koska he eivät koskaan ottaneet pyhää vettä eivätkä uskoneet Pyhään Patrickiin. Häntä ihmetytti erityisesti se, että kuningatar Mariaa ei ollut vielä kanonisoitu, mutta hän toivoi, että se tapahtuisi pian, kun kardinaalinepoksella olisi siihen aikaa.

        Menin Hollantiin, mistä toivoin löytäväni enemmän rauhaa tyynemmän kansan luota. Kun saavuin Haagiin, kunnioitettavan vanhuksen kaula katkaistiin. Se oli pääministeri Barneveldtin kalju pää, miehen, joka ansaitsi parempaa tasavallalta. Koska tunsin sääliä häntä kohtaan, kysyin, mistä häntä syytettiin ja oliko hän syyllistynyt maanpetokseen. ”Hän on syyllistynyt paljon pahempaan”, vastasi saarnaaja mustassa viitassa, ”hän on mies, joka luulee, että voi pelastua yhtälailla hyviä tekoja suorittamalla kuin uskon avulla. Ymmärtänette hyvin, että jos sellaiset mielipiteet saisivat jalansijaa, tasavalta ei voisi pysyä pystyssä. Tarvitaan ankaria lakeja tukahduttamaan niin pöyristyttäviä hirveyksiä.” Syvällinen paikallinen poliitikko sanoi minulle huokaisten: ”Herra, hyvät ajat eivät jatku ikuisesti. On vain sattumaa, että tämä kansa on niin kiihkomielinen. Se on pohjimmiltaan luonteeltaan suvaitsevainen, ja jonain päivänä se ryhtyy sellaiseksi. Se on puistattavaa.” Omalta osaltani sillä välin, kun tuo kohtuuden ja armeliaisuuden aika saapuisi, poistuin nopeasti maasta, jossa ankaruutta ei pehmentänyt mikään, ja lähdin Espanjaan.

        Hovi sijaitsi Sevillassa. Kaljuunat olivat saapuneet. Kaikesta huokui yltäkylläisyys ja ilo tuona kauneimpana vuodenaikana. Näin appelsiini- ja sitruunapuiden reunustaman puistokadun päässä eräänlaisen valtavan aukion, jota ympäröi arvokkaiden kankaiden peittämät penkit. Kuningas, kuningatar, infantat ja infantet istuivat mahtavan katoksen alla. Tätä kunnianarvoisaa perhettä vastapäätä oli toinen valtaistuin, joka oli korkeammalla. Sanoin eräälle matkakumppanilleni: ”Jos tuota valtaistuinta ei ole tarkoitettu Jumalalle, en tiedä kenelle se voisi olla tarkoitettu.” Eräs vakavamielinen espanjalainen kuuli nuo sanat, ja sain maksaa siitä kalliisti. Kuvittelin, että näkisimme jonkin ratsastusnäytöksen tai härkätaistelun, kun suurinkvisiittori ilmestyi valtaistuimelle, josta hän siunasi kuninkaan ja kansan.

        Seuraavaksi saapui munkkien joukko kaksittain. He olivat valkoisia, mustia, harmaita, kengät jalassa, ilman kenkiä, parrakkaita, parrattomia, hupullisia ja huputtomia. Sitten saapui pyöveli. Sitten nähtiin alguazilien ja grandien keskellä noin neljäkymmentä henkilöä, jotka oli puettu säkkeihin, joihin oli maalattu piruja ja liekkejä. Heidän joukossaan oli juutalaisia, jotka eivät olleet halunneet täysin hylätä Moosesta, kristittyjä, jotka olivat naineet kummitätinsä, tai jotka eivät olleet palvoneet Nuestra Señora de Atochaa tai jotka eivät olleet suostuneet luovuttamaan käteisvarojaan hieronymiiteille. Ihmiset lauloivat hurskaasti erittäin kauniita rukouksia, minkä jälkeen kaikki syylliset poltettiin hitaasti., mistä koko kuninkaallinen perhe vaikutti olevan erittäin mielissään.

        Illalla, kun olin menossa nukkumaan, kaksi inkvisition jäsentä saapui luokseni Santa Hermandadin kanssa. He halasivat minua lämpimästi ja, sanaakaan sanomatta, veivät minut viileään tyrmään, jossa oli olkimatto ja krusifiksi. Olin siellä kuusi viikkoa, minkä jälkeen inkvisiittori-Isä kutsui minut puheilleen. Hän halasi minua jonkin aikaa isällisellä kiintymyksellä. Hän sanoi olevansa todella järkyttynyt kuultuaan, että minut oli majoitettu niin huonosti, mutta että kaikki talon huoneistot olivat täynnä ja että joku toinen kerta tuntisin oloni mukavammaksi. Sitten hän kysyi minulta sydämellisesti, tiesinkö, miksi olin siellä. Sanoin pastorille, että ilmeisesti syntieni tähden. ”No mutta, rakas lapseni, minkä synnin tähden? Puhukaa vapaasti.” Vaikka kuinka yritin, en keksinyt syytä. Hän antoi minulle ystävällisesti joitakin vinkkejä.

        Lopulta muistin harkitsemattomat lausuntoni. Selvisin ruumiillisella kurituksella ja kolmenkymmenentuhannen realin sakolla. Minun käskettiin kumartaa suurinkvisiittorille. Hän oli kohtelias mies, joka kysyi minulta, mitä pidin hänen pienestä juhlastaan. Sanoin, että se oli nautinnollinen, minkä jälkeen hoputin matkakumppaneitani poistumaan tästä maasta, vaikka se olikin kaunis. He olivat ehtineet oppia kaiken niistä suurista teoista, joita espanjalaiset olivat tehneet uskonnon hyväksi. He olivat lukeneet kuuluisan Chiapan piispan muistelmat, joiden mukaan Amerikassa oli teurastettu, poltettu tai hukutettu kymmenen miljoonaa vääräuskoista heidän käännyttämisekseen. Ajattelin, että piispa liioittelee hieman, mutta vaikka uhreja olisi vain viisi miljoonaa, sekin olisi vielä ihailtavaa.

        Halusin edelleen matkustaa. Olin ajatellut päättää Euroopan kierrokseni Turkkiin, joten suuntasimme sinne. Päätin olla kertomatta mielipidettäni juhlista, joita näkisin. ”Turkkilaiset”, sanoin matkakumppaneilleni, ”ovat vääräuskoisia, joita ei ole kastettu, ja jotka siksi ovat paljon julmempia kuin inkvisiittori-Isät. Pysytään hiljaa, kun olemme muslimien luona.”

        Menin siis heidän luokseen. Yllätyin nähdessäni Turkissa paljon enemmän kristillisiä kirkkoja kuin Candiessa. Näin siellä suuria joukkoja munkkeja, joiden annettiin vapaasti rukoilla Neitsyt Mariaa ja kirota Muhammedia, jotkut kreikaksi, jotkut latinaksi ja jotkut armeniaksi. ”Ovatpa nämä turkkilaiset hyviä ihmisiä!” huusin. Kreikkalaiset kristityt ja latinalaiset kristityt olivat verivihollisia Konstantinopolissa. He vainosivat toisiaan kuin koirat, jotka purevat toisiaan kadulla, kunnes niiden isännät erottavat ne kepiniskuilla. Suurvisiiri suojeli tuolloin kreikkalaisia. Kreikkalainen patriarkka syytti minua illallisen syömisestä latinalaisen patriarkan luona, ja minut tuomittiin saamaan sata kepiniskua jalkapohjiin, mitkä pystyin kuitenkin välttämään maksamalla viisisataa sekiiniä. Seuraavana päivänä suurvisiiri kuristettiin. Päivää myöhemmin hänen seuraajansa, joka oli latinalaisten kannattaja, ja joka kuristettiin vasta kuukautta myöhemmin, tuomitsi minut samaan sakkoon illallisen syömisestä kreikkalaisen patriarkan luona. En voinut enää käydä kreikkalaisessa tai latinalaisessa kirkossa. Lohdutuksekseni vuokrasin erittäin kauniin tšerkessin, joka oli kahden kesken kaikkein lempein henkilö ja moskeijassa kaikkein vannoutunein. Eräänä iltana lemmenhuumassaan hän huusi syleillessään minua: Alla, Illa, Alla! Nuo ovat turkkilaisten sakramentaaliset sanat. Luulin niitä rakkauden sanoiksi. Myös minä huusin ”Alla, Illa, Alla”

        – Olkoon armelias Jumala ylistetty. Te olette turkkilainen! hän sanoi minulle.

        Sanoin hänelle, että siunasin Jumalaa siitä hyvästä, että Hän oli antanut minulle voimaa, ja että tunsin itseni erittäin onnelliseksi. Aamulla imaami tuli ympärileikkaamaan minua, ja koska vastustelin, paikallinen kadi, ehdotti seivästämistäni. Pelastin esinahkani ja takapuoleni tuhannen sekiinin hinnalla ja pakenin nopeasti Persiaan vannoen, etten enää koskaan kuulisi kreikkalaista tai latinalaista messua tai huutaisi ”Alla, Illa, Alla” tapaamisessa.

        Saapuessani Ispahaniin minulta kysyttiin, pidänkö enemmän mustista vai valkoisista lampaista. Vastasin, että se oli minulle aivan se ja sama, kunhan lammas oli mureaa. Tässä kohtaa on syytä muistuttaa, että tuolloin valkoisen ja mustan lampaan ryhmittymät jakoivat vielä persialaiset kahtia. Ihmiset luulivat, että pilkkasin molempia, minkä vuoksi käsissäni oli jo kaupungin porteilla hankala kiista. Jouduin jälleen maksamaan suuren määrän sekiinejä päästäkseni eroon lampaista.

        Jatkoin aina Kiinaan saakka tulkin kanssa, joka vakuutti minulle, että siinä maassa ihmiset elivät vapaina ja onnellisina. Tataarit olivat nousseet sen valtiaiksi tuhottuaan ensin kaiken. Jesuiittaisät yhtäältä ja dominikaani-isät toisaalta sanoivat käännyttävänsä ihmisiä kristinuskoon kenenkään tietämättä asiasta mitään. Koskaan ei ole nähty yhtä kiihkomielisiä käännyttäjiä, sillä he vainosivat toisiaan vuorotellen. He kirjoittivat Roomaan kokonaisia niteitä herjauksia. He kutsuivat toisiaan vääräuskoisiksi ja epärehellisiksi yhden sielun tähden. Heidän välillään oli ennen kaikkea kauhea kiista koskien tapaa kumartaa. Jesuiitat halusivat, että kiinalaiset tervehtivät vanhempiaan kiinalaiseen tapaan, ja dominikaanit halusivat, että heitä tervehditään roomalaiseen tapaan. Tapahtui niin, että jesuiitat luulivat minun olevan dominikaani. He esittelivät minut Hänen tataarikorkeudelleen paavin vakoojana. Korkein neuvosto käski mandariinia, joka käski ylikonstaapelia, joka käski neljää poliisia ottamaan minut kiinni ja sitomaan minut. Sadanneljänkymmenen polvistumisen jälkeen minut vietiin Hänen Majesteettinsa luokse. Hän kysyi minulta, olinko paavin vakooja ja tulisiko tuo prinssi henkilökohtaisesti syöksemään hänet vallasta. Vastasin hänelle paavin olevan seitsemänkymmentävuotias pappi, joka asuu kuudentoistatuhannen kilometrin päässä Hänen Pyhän Majesteettinsa luota, että hänellä oli noin kaksituhatta sotilasta, jotka olivat vartiossa auringonvarjojen kanssa, että hän ei syöksisi ketään vallasta ja että Hänen Majesteettinsa voisi nukkua rauhassa. Se oli elämäni vähiten tuhoisa seikkailu. Minut lähetettiin Macaoon, ja siellä nousin Eurooppaan menevään laivaan.

        Laivaani täytyi paikata Golkondan rannikon seudulla. Kävin sillä välin katsomassa suuren Aurangzebin hovia, jota ylistettiin ympäri maailman. Siihen aikaan se sijaitsi Delhissä. Minulla oli onni nähdä hänet päivänä, jolloin hän sai Mekan sharifin lähettämän taivaallisen lahjan mahtipontisessa seremoniassa. Kyseessä oli harja, jolla oli harjattu pyhä talo, Kaaba eli Beth Alla. Tuo harja on sen jumalaisen harjan symboli, joka puhdistaa kaikki sielun saastat. Aurangzeb ei tuntunut tarvitsevan sitä. Hän oli koko Hindustanin hurskain mies. On totta, että hän oli murhannut yhden veljistään ja myrkyttänyt isänsä. Kaksikymmentä rajaa ja yhtä monta omraa kuoli kidutuksissa, mutta se ei ollut mitään, vaan ihmiset puhuivat vain hänen hartaudestaan. Häneen oli verrattavissa vain seesteinen Marokon Ismail Verenhimoinen, joka katkaisi kauloja joka perjantai rukouksen jälkeen.

        En hiiskunut sanaakaan. Matkat olivat opettaneet minua, ja tunsin, ettei minun kuulunut valita näiden kahden kunnianarvoisan hallitsijan väliltä. Nuori ranskalainen, jonka kanssa asuin, ei osoittanut riittävästi kunnioitusta Intian ja Marokon hallitsijoille. Hän sanoi erittäin harkitsemattomasti, että Euroopassa oli erittäin hurskaita hallitsijoita, jotka johtivat valtioitaan hyvin, ja jotka kävivät jopa kirkossa tappamatta kuitenkaan isiään ja veljiään tai katkaisematta alamaistensa kauloja. Tulkkimme välitti nuoren ystäväni epäkunnioittavat sanat hindiksi. Menneestä viisastuneena käskin nopeasti satuloida kamelini. Ranskalainen ja minä lähdimme. Sain sittemmin tietää, että sinä yönä suuren Aurangzebin upseerit eivät löytäneet kuin tulkin tullessaan ottamana meitä kiinni. Hänet teloitettiin julkisella paikalla, ja kaikki hännystelijät myönsivät imartelematta, että se oli oikein.

        Minun täytyi vielä nähdä Afrikka nauttiakseni kaikista maanosamme ihanuuksista. Minä myös näin sen. Laivani joutui neekereiden kaappaamaksi. Päällikkömme valitti kovaan ääneen ja kysyi heiltä, miksi he rikkoivat tällä tavoin lakia. Neekerikapteeni vastasi hänelle: ”Teillä on pitkä nenä, ja meillä litteä. Teidän hiuksenne ovat suorat, ja meidän kiharaiset. Teidän ihonne on tuhkanvärinen, ja meidän eebenpuunvärinen. Siksi meidän täytyy olla luonnon pyhien lakien mukaan aina vihollisia. Te ostatte meitä Guinean rannikon markkinoilta kuin vetojuhtia laittaaksenne meidät sitten työskentelemään ties minkä rasittavan ja naurettavan tehtävän parissa. Te pakotatte meidät piiskojen avulla kaivamaan vuorilta eräänlaista keltaista maata, joka itsessään on hyödytöntä eikä ole läheskään hyvän egyptiläisen sipulin arvoista. Kun me tapaamme teidät ja osoittaudumme vahvemmiksi, laitamme teidät kyntämään peltojamme tai muussa tapauksessa leikkaamme teidän nenänne ja korvanne.”

        Oli mahdotonta vastata niin viisaisiin sanoihin. Menin kyntämään vanhan neekerinaisen peltoa säilyttääkseni korvani ja nenäni. Minut ostettiin vapaaksi vuoden kuluttua. Olin nähnyt kaiken, mikä oli maailmassa kaunista, hyvää ja ihailtavaa, joten päätin olla vastaisuudessa näkemättä mitään muuta kuin kotini. Menin naimisiin ja jouduin aisankannattajaksi, ja huomasin, että se oli kaikista elämän olotiloista ihanin.

_________________________________________________________________

   

Intialainen seikkailu
Ranskankielisen tekstin lähde: Wikisource
Käännös : Copyright Janne Sirén

Kuten kaikki tietävät, Pythagoras oppi Intian vierailunsa aikana gymnosofistien koulussa eläinten ja kasvien kielet. Kävellessään eräänä päivänä niityllä melko lähellä meren rantaa, hän kuuli nämä sanat: ”Kuinka onneton olenkaan synnyttyäni ruohoksi! Olen kasvanut hädin tuskin kahden tuuman mittaiseksi, kun paikalle saapuu ahmiva hirviö, kamala eläin, joka talloo minut suurilla jaloillaan. Sen turpa on varustettu terävillä viikatteilla, joilla se leikkaa, raatelee ja nielee minut. Ihmiset kutsuvat tuota hirviötä lampaaksi. En usko, että maailmassa on kauheampaa olentoa.”
 

Pythagoras käveli muutaman askeleen. Hän löysi osterin, joka oli ammollaan pienellä kivenlohkareella. Hän ei ollut vielä omaksunut tuota ihailtavaa lakia, jonka mukaan on kiellettyä syödä eläimiä, jotka ovat kaltaisiamme. Hän oli hotkaisemassa osterin, kun tämä lausui seuraavat hellyttävät sanat: ”Oi luonto, miten ruoho, joka on minun tavoin luomuksesi, on onnellinen! Kun se on leikattu, se syntyy uudelleen. Se on kuolematon. Kaksoishaarniska yrittää turhaan suojata meitä poloisia ostereita; lurjukset syövät meitä kymmenittäin aamiaiseksi, ja olemme mennyttä. Mikä kammottava kohtalo ostereilla onkaan, ja kuinka raakalaismaisia ihmiset ovatkaan!”

Pythagoras säpsähti. Hän tunsi, miten valtavan rikoksen oli tekemässä. Hän pyysi itkien anteeksi osterilta ja laittoi tämän takaisin kivelleen.

Pythagoraan pohtiessa hartaasti tuota seikkailua palatessaan kaupunkiin, hän näki hämähäkkien syövän kärpäsiä, pääskysten syövän hämähäkkejä ja varpushaukkojen syövän pääskysiä. ”Ketkään heistä eivät ole filosofeja”, hän sanoi.

Saapuessaan kaupunkiin Pythagoras joutui lukuisten ketkujen tönimäksi ja kaatamaksi. Nämä juoksivat huutaen: ”Aivan oikein heille. Aivan oikein heille. He ovat sen ansainneet!”

– Ketkä? Mitä? sanoi Pythagoras noustessaan ylös.

Ihmiset juoksivat edelleen sanoen: ”Kuinka tulemme nauttimaan nähdessämme niiden keittämisen!” Pythagoras luuli, että he tarkoittivat linssejä tai jotain muita vihanneksia. Siitä ei ollut kuitenkaan kyse, vaan kahdesta intialaisesta. ”Kyseessä on varmaankin kaksi suurta filosofia, jotka ovat kyllästyneet elämäänsä. He ovat iloisia syntyessään uudestaan jossain toisessa muodossa. On miellyttävää vaihtaa kotia, vaikka asuisikin edelleen huonosti. Makuasioista ei sovi kiistellä.”

Hän seurasi ihmisjoukkoa aina aukiolle saakka, missä hän näki suuren sytytetyn rovion sekä sitä vastapäätä penkin, mitä kutsuttiin tuomioistuimeksi. Penkillä oli tuomareita, jotka pitivät kädessään lehmän häntää ja heillä oli päässään lakki, jossa oli korvat. Ne muistuttivat tarkasti Silenosta kuljettaneen eläimen korvia tämän saapuessa muinoin maahan Bacchuksen kanssa, kuljettuaan läpi Punaisenmeren kuivin jaloin ja pysäytettyään auringon ja kuun, kuten orfilaisten taruissa kerrotaan.

Näiden tuomarien joukossa oli rehellinen mies, jonka Pythagoras tunsi hyvin. Intian viisas mies selitti Samoksen viisaalle miehelle, mistä hindulaisille pian esitettävässä juhlassa oli kyse.

”Kaksi intialaista ei suinkaan halua tulla poltetuiksi”, hän sanoi. ”Vakavamieliset virkaveljeni ovat tuominneet heidät tähän kärsimykseen. Ensimmäisen sen takia, että hän sanoi, ettei Xacan substanssi ole Brahman veroinen. Toisen, koska hän kuvitteli, että Korkeinta olentoa saattoi miellyttää kuoleman hetkellä pitämättä lehmää hännästä. Koska, hän sanoi, hyveellinen voi olla milloin tahansa ja että aina ei tarpeen hetkellä välttämättä ole lehmää saatavilla. Kaupungin naiset pelästyivät niin moisista kerettiläisistä mielipiteistä, että he eivät antaneet tuomareille hetkenkään rauhaa ennen kuin nämä olivat määränneet noille kahdelle onnettomalle miehelle kuolemanrangaistuksen.”

Pythagoras tuli siihen lopputulokseen, että ruohosta aina ihmiseen saakka oli monia mielipahan aiheita. Hän sai kuitenkin tuomarit ja uskovaiset kuuntelemaan järjen ääntä, mikä tapahtui nyt ainoan kerran.

Sitten hän meni saarnaamaan suvaitsevaisuudesta Krotoniin, mutta eräs suvaitsematon sytytti hänen talonsa palamaan ja hän paloi kuoliaaksi. Hän, joka oli pelastanut kaksi hindua liekeiltä.  

Pelastautukoon ken voi!       

___________________________________________________________________________________

Cosi-Sancta – pieni paha suuresta hyvästä

Ranskankielisen tekstin lähde: Wikisource 

Käännös : Copyright Janne Sirén

         On erittäin väärin sanoa, ettei ole sallittua tehdä pientä pahaa, josta voisi seurata suurempaa hyvää. Pyhä Augustinus oli juuri tätä mieltä. Sen voi helposti todeta tästä pienestä seikkailusta, joka tapahtui hänen hiippakunnassaan Septimius Acindynuksen prokonsulikaudella, ja joka on kerrottu kirjassa Jumalan valtio.

          Hippo Regiuksessa oli vanha pappi, joka oli suuri veljeskuntien perustaja, kaikkien kulmakunnan nuorten tyttöjen rippi-isä. Hän vaikutti Jumalalta vaikutteita saaneelta mieheltä, sillä hän sai päähänsä ryhtyä ennustajaksi, mistä tehtävästä hän suoriutui melko hyvin.

         Eräänä päivänä hänen luokseen tuotiin nuori tyttö nimeltään Cosi-Sancta. Hän oli provinssin kaunein henkilö. Hänen isänsä ja äitinsä olivat jansenisteja, jotka olivat kasvattaneet hänet tiukasti hyveellisyyden periaatteita seuraten. Yksikään hänen ihailijoistaan ei ollut kyennyt viihdyttämään häntä hetkeäkään puheillaan. Hänet oli uskottu muutamaa päivää aikaisemmin pienelle, kurttuiselle vanhukselle nimeltään Capito, joka oli neuvonantajana Hippo Regiuksen siviili- ja rikostuomioistuimessa. Capito oli töykeä ja kärttyisä pieni mies, jolta ei puuttunut luonnetta, mutta joka oli keskusteluissa ynseä, virnuileva ja melkoinen koiranleuka. Hän oli sitä paitsi kateellinen kuin venetsialainen eikä olisi suostunut mistään hinnasta olemaan vaimonsa kosijoiden ystävä. Nuori nainen yritti kaikkensa rakastaakseen häntä, sillä tämän oli tarkoitus olla hänen puolisonsa. Hän teki niin hyvässä uskossa, mutta ei kuitenkaan onnistunut.

         Hän meni pappinsa luokse kysymään, olisiko hänen avioliittonsa onnellinen. Mies sanoi hänelle profeetan tavoin: ”Tyttöni, hyveellisyytesi tulee aiheuttamaan paljon epäonnea, mutta eräänä päivänä sinut tullaan kanonisoimaan oltuasi kolme kertaa uskoton aviomiehellesi.”

           Tuo oraakkeli hämmästytti ja kummastutti suuresti viatonta, kaunista tyttöä. Tyttö itki. Hän pyysi selitystä uskoen, että noihin sanoihin kätkeytyi jokin salaperäinen sanoma. Ainoa selitys, jonka hän sai, oli, että nuo kolme kertaa eivät suinkaan tarkoittaneet kolmea tapaamista saman rakastajan kanssa, vaan kolmea eri seikkailua.

        Cosi-Sancta esitti voimakkaita vastaväitteitä. Hän jopa sanoi papille joitakin loukkauksia ja vannoi, ettei häntä koskaan kanonisoitaisi. Niin kuitenkin tapahtui, kuten tulette huomaamaan.

         Jonkin ajan kuluttua hän meni naimisiin. Häät olivat erittäin tyylikkäät. Hän sieti melko hyvin kaikkia huonoja puheita, joita joutui kestämään, kaikkia moniselitteisiä mitättömyyksiä ja kaikkia melko huonosti peiteltyjä törkeyksiä, joilla tavallisesti saatetaan hämmennyksiin vastanaineet nuoret naiset. Hän tanssi erittäin mielellään joidenkin hyvännäköisten ja miellyttävien nuorten miesten kanssa, joita hänen miehensä piti hyvin epäilyttävinä.

         Hän meni sänkyyn pienen Capiton viereen hieman vastahakoisesti. Hän vietti suuren osan yöstä nukkuen ja heräsi unelmoiden. Hänen miehensä ei ollut niinkään tuon unelmoinnin kohteena, vaan nuori mies nimeltään Ribaldos, josta hän oli tiedostamattaan humaltunut. Tuo nuori mies vaikutti Amorin luomalta. Hänellä oli sen ulkonäkö, rohkeus ja veijarimaisuus. Hän oli hieman harkitsematon, mutta vain sellaisten seurassa, jotka niin halusivat. Hän oli Hippo Regiuksen suosikki. Hän oli saanut kaikki kaupungin naiset kääntymään toisiaan vastaan ja oli itse huonoissa väleissä kaikkien aviomiesten ja äitien kanssa. Tavallisesti hän rakastui ajattelemattomuuttaan ja hieman turhamaisuuttaan. Cosi-Sanctaa hän kuitenkin rakasti viehtymyksen takia. Hän rakasti tätä tavallistakin kiihkeämmin, sillä tämän valloittaminen oli muita vaikeampaa.

         Hienostuneena miehenä hän otti ensin tehtäväkseen miellyttää aviomiestä. Hän koetti monin tavoin lähestyä tätä ja ylisti tämän hienoja kasvoja sekä sujuvaa puhetapaa ja kohteliaisuutta. Hän menetti tälle rahaa uhkapeleissä ja kertoi tälle joka päivä jonkin vähäpätöisen salaisuuden. Cosi-Sancta piti häntä maailman herttaisimpana; hän rakasti tätä enemmän kuin osasi kuvitellakaan. Hän ei epäillyt asiaa hetkeäkään, mutta hänen miehensä epäili hänenkin edestään. Vaikka hänellä oli niin paljon itsetuntoa kuin pienellä miehellä voi olla, hän epäili, etteivät Ribaldoksen vierailut johtuneet vain hänestä. Hän katkaisi välinsä tämän kanssa jonkin huonon tekosyyn verukkeella ja kielsi tätä tulemasta taloonsa.

        Cosi-Sancta oli asiasta erittäin pahoillaan uskaltamatta sanoa sitä. Ribaldos, joka oli vaikeuksista johtuen entistäkin rakastuneempi, etsi hetkiä voidakseen nähdä häntä. Hän tekeytyi munkiksi, kaupustelijaksi ja marionettitaiteilijaksi, mutta hän ei tehnyt tarpeeksi voittaakseen rakastettunsa ja toisaalta liikaa, jotta aviomies ei olisi huomannut häntä. Jos Cosi-Sancta olisi ollut samaa mieltä rakastettunsa kanssa, he olisivat ryhtyneet sellaisiin varotoimenpiteisiin, ettei aviomies olisi voinut epäillä mitään. Koska hän yritti tukahduttaa viehtymystään eikä hänellä ollut mitään syytä soimata itseään, hän piilotti kaiken paitsi vaikutelman, joten hänen aviomiehensä piti häntä erittäin syyllisenä.

        Erittäin vihainen pieni miekkonen, joka kuvitteli kunniansa riippuvan vaimonsa uskollisuudesta, loukkasi tätä julmasti ja rankaisi siitä hyvästä, että tätä pidettiin kauniina. Cosi-Sancta löysi itsensä kamalimmasta tilanteesta, jossa nainen voi olla; mies, jolle hän oli uskollinen, syytti häntä perusteettomasti ja kohteli häntä kaltoin, ja väkevä intohimo, jonka hän yritti selättää, raastoi hänen sydäntään.

          Hän ajatteli, että jos hänen rakastettunsa lopettaisi hänen tavoittelemisensa, hänen miehensä voisi lopettaa vääryyksien tekemisen ja hän olisi riittävän onnellinen toipuakseen rakkaudesta, jota mikään ei enää ruokkisi. Tämä mielessään hän päätti kirjoittaa seuraavan kirjeen Ribaldokselle:

        ”Jos olette hyveellinen, lakatkaa tekemästä minua surulliseksi. Rakastatte minua, ja rakkautenne altistaa minut sen henkilön epäilyksille ja väkivallalle, joka on herrani lopun elämääni. Kunpa se olisikin ainoa vaara, jolle altistan itseni! Säälikää minua ja lopettakaa tavoittelemiseni. Pyydän teitä tällä rakkaudella, joka on teidän ja minun epäonneni, ja joka ei voi koskaan tehdä teitä onnelliseksi.”

          Poloinen Cosi-Sancta ei voinut kuvitella, että niin hellä, joskin hyveellinen, kirje voisi saada aikaan juuri päinvastaisen reaktion kuin hän toivoi. Se sai hänen ihailijansa sydämen roihuamaan enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Tämä päätti vaarantaa henkensä nähdäkseen rakastettunsa.

          Capito oli riittävän tyhmä halutakseen tiedon kaikesta. Hänellä oli hyviä vakoojia, joilta sai tietää, että Ribaldos oli tekeytynyt kerjäläismunkiksi anoakseen almuja hänen vaimoltaan. Hän kuvitteli olevansa mennyttä. Hän kuvitteli, että karmeliittamunkin asu on aviomiehen kunnian kannalta paljon vaarallisempi kuin mikään muu. Hän asetti ihmisiä väijyksiin rökittääkseen veli Ribaldoksen. Hän sai haluamansa. Nämä miehet ottavat nuorukaisen vastaan hänen astuessaan sisään taloon. Vaikka hän kuinka huusi olevansa erittäin kunniallinen karmeliittamunkki ja että köyhiä uskovaisia ei pidä kohdella tällä tavoin, hänet lyötiin tajuttomaksi ja hän kuoli kaksi viikkoa myöhemmin päähän saamansa iskun takia. Kaikki kaupungin naiset surivat hänen kohtaloaan. Cosi-Sancta oli lohduton. Myös Capito oli asiasta pahoillaan, mutta toisesta syystä, sillä hänellä oli nyt käsissään erittäin likainen sotku.

        Ribaldos oli prokonsuli Acindynuksen sukulainen. Hän halusi antaa murhaan liittyen rangaistuksen varoitukseksi kaikille. Koska hänellä oli ollut aikaisemmin joitakin riitoja Hippo Regiuksen siviili- ja rikostuomioistuimen kanssa, hän ei ollut pahoillaan saadessaan syyn hirttää neuvoksen. Hän oli mielissään, kun arpa osui Capitoon, joka oli maan tyhjänpäiväisin ja sietämättömin pikkuvirkamies.

     Cosi-Sancta oli siis nähnyt rakastettunsa murhattavan ja oli näkemäisillään aviomiehensä hirtettävän. Kaikki tämä sen vuoksi, että hän oli ollut hyveellinen. Kuten olen jo sanonut, jos hän olisi suostunut lemmenleikkeihin Ribaldoksen kanssa, aviomies olisi tullut paremmin petetyksi.

      Tällä tavoin oli toteutunut puolet papin ennustuksesta. Silloin Cosi-Sancta muisti oraakkelin ja pelkäsi, että loputkin ennustuksesta toteutuisi. Tultuaan siihen lopputulokseen, ettei kohtaloaan voi välttää, hän jättäytyi Kaitselmuksen armoille. Se johdatti hänet perille kaikkein rehellisintä reittiä pitkin.

         Prokonsuli Acindynus oli pikemminkin irstas kuin aistillinen. Häntä eivät kiinnostaneet esileikit, hän oli kovakourainen, tuttavallinen, todellinen varuskunnan sankari, erittäin pelätty provinssissa ja jonka kanssa kaikki Hippo Regiuksen naiset olivat olleet tekemisissä vain, jotta eivät joutuisi hankaluuksiin hänen kanssaan.

         Hän kutsui Cosi-Sanctan luokseen. Tämä saapui itkien, mikä teki tästä vain entistäkin viehkeämmän. ”Avomiehenne hirtetään ja vain te voitte pelastaa hänet”, hän sanoi tälle. ”Antaisin henkeni hänen puolestaan”, nainen vastasi hänelle. ”Teiltä ei pyydetä sitä”, vastasi prokonsuli. ”Mitä sitten täytyy tehdä?” hän kysyi. ”Haluan vain yhden yön kanssanne”, jatkoi prokonsuli. ”Ne eivät kuulu minulle”, vastasi Cosi-Sancta, ”vaan miehelleni. Antaisin henkeni pelastaakseni hänet, mutta en voi luopua kunniastani.” ”Entä, jos miehenne suostuu siihen?” sanoi prokonsuli. ”Hän on isäntä”, vastasi nainen. ”Jokainen tekee omaisuudelleen niin kuin haluaa. Tunnen kuitenkin mieheni, eikä hän tee asialle mitään. Hän on pieni itsepäinen mies, joka mieluummin tulee hirtetyksi kuin sallii minuun koskettavan edes sormenpäällä.” ”Saammepa nähdä”, sanoi tuomari vihaisena.

      Hän kutsui rikollisen heti luokseen. Hän ehdotti tälle hirttämistä tai ryhtymistä aisankannattajaksi. Asiaa ei tarvinnut miettiä. Häntä täytyi kuitenkin suostutella. Lopulta hän teki niin kuin kuka tahansa olisi tehnyt hänen sijassaan. Hänen vaimonsa pelasti hänen henkensä hyvää hyvyyttään. Tämä oli ensimmäinen kerta kolmesta.

        Samana päivänä hänen poikaansa kohtasi erikoinen sairaus, joka oli tuntematon kaikille Hippo Regiuksen lääkäreille. Oli vain yksi, joka tunsi tämän sairauden ja hän asui Aquilassa noin tunnin kävelymatkan päässä Hippo Regiuksesta. Silloin johonkin kaupunkiin asettuneen lääkärin oli kiellettyä mennä toiseen kaupunkiin harjoittamaan ammattiaan. Cosi-Sanctan oli pakko mennä itse hänen luokseen rakkaan veljensä kanssa. Matkalla rosvot pysäyttivät hänet. Joukkion johtaja piti häntä erittäin kauniina. Kun he olivat tappamaisillaan hänen veljensä, rosvopäällikkö lähestyi Cosi-Sanctaa. Rosvopäällikkö sanoi, että jos hän halusi hieman mielihyvää, hänen veljeään ei tapettaisi ja että se ei maksaisi hänelle mitään.

Asia oli kiireellinen. Hän oli juuri pelastanut miehensä, jota ei erityisemmin rakastanut, hän oli menettämässä veljen, jota rakasti paljon ja lisäksi hänen poikaansa uhkaava vaara huoletti häntä. Aikaa ei ollut hukattavaksi. Hän pyysi apua Jumalalta ja teki kaiken, mitä pyydettiin. Tämä oli toinen kolmesta kerrasta.

        Hän saapui samana päivänä Aquilaan ja meni lääkärin luokse. Hän oli yksi niistä muodikkaista lääkäreistä, joihin naiset ottavat yhteyttä, kun he voivat pahoin tai kun heillä ei ole yhtään mitään vaivoja. Yksille hän oli uskottu mies ja toisille rakastaja. Hän oli kohtelias ja ystävällinen sekä hieman riidoissa lääketieteellisen tiedekunnan kanssa, josta hän oli tilaisuuden tullen laskenut leikkiä.

         Cosi-Sancta kertoi hänelle poikansa sairaudesta ja tarjosi hänelle suurta sestertiusta. (Huomatkaa, että suuri sestertius vastaa Ranskan rahassa tuhatta écuä tai enemmän). ”En halua, että maksatte minulle sillä rahalla”, sanoi kohtelias lääkäri hänelle. ”Tarjoaisin itse teille koko omaisuuteni, jos haluaisitte maksun hoidoista joita voitte tehdä. Parantakaa minut minulle aiheuttamastanne vaivasta, niin palautan poikanne terveyden.”

        Ehdotus vaikutti naisesta hullunkuriselta, mutta kohtalo oli totuttanut hänet outoihin asioihin. Lääkäri oli itsepintainen eikä halunnut muuta palkkiota työstään. Cosi-Sanctalla ei ollut miestä, jolta kysyä neuvoa. Miten hän saattoi antaa rakastamansa pojan kuolla yksinkertaisen avun puutteen vuoksi, jonka hän itse pystyi tälle antamaan! Hän oli yhtä hyvä äiti kuin siskokin. Hän osti lääkkeen pyydettyyn hintaan. Tämä oli viimeinen kolmesta kerrasta.

        Hän palasi Hippo Regiukseen veljensä kanssa, joka ei lakannut kiittämästä häntä matkan aikana rohkeudesta, jota hän oli osoittanut pelastaessaan tämän hengen.

          Niinpä Cosi-Sancta olemalla liian hyveellinen oli aiheuttanut rakastettunsa kuoleman ja miehensä kuolemantuomion ja olemalla myötämielinen oli pelastanut veljensä, poikansa ja miehensä. Sellaisen naisen katsottiin olevan erittäin tarpeellinen perheessä. Kuolemansa jälkeen hänet kanonisoitiin, koska hän oli tehnyt niin paljon hyvää sukulaisilleen nöyryyttämällä itseään. Hänen hautakiveensä kaiverrettiin:

”PIENI PAHA SUURESTA HYVÄSTÄ.”